Aituri Viivi Lehikoinen harjoittelee tiukasti kohti kesäkautta 2026. Nainen jakoi lauantaina enemmän tuntojaan Instagramissa. Hän kertoi samalla myös hauskan anekdootin treeneistään.
Lehikoinen oli laittanut itsensä tiukille mäkiharjoituksissa. Paikalle oli tullut mies, joka hämmästeli naisen olemusta.
– Joku mies tuli kysymään minun vikan mäkivedon jälkeen, kun olin maassa, että onko minulla kaikki hyvin, selviinkö. Ihana… Selvisin. Viikko paketissa.
Lehikoinen, jonka viime kaudet ovat olleet haastavia, avasi pidemmässä julkaisussaan myös suhdettaan urheiluun.
– Olen urheillut melkein koko elämäni. Pitkään ajattelin, että huippu-urheilussa on vain yksi tapa tehdä asioita: antaa sille kaikki. 100 %. Mielellään vielä vähän enemmänkin. Ajattelin, että menestyksen hinta on iso ja sen eteen pitää olla valmis tekemään isoja uhrauksia. Elämän kokoisia. Siksi en oikein ymmärtänyt ihmisiä, jotka eivät mielestäni pistäneet itseään likoon. Miksi edes tehdä jotain, jos et anna sille aivan kaikkea?
– Tällaista asennetta myös usein kehuttiin, ja se vahvisti tunnetta siitä, että teen asioita urheilijana “oikealla tavalla”. Jos epäonnistuisin, kukaan ei voisi ainakaan sanoa, etten olisi yrittänyt tarpeeksi. Samaan aikaan uskottelin itselleni, että mitaleilla ja ajoilla ei ole suurta merkitystä. Todellisuudessa niistä tuli kuitenkin mittari, joka alkoi määrittää yhä enemmän sitä, miltä kaikki tuntui. Vähitellen aloin ymmärtää, että urheilu, joka oli aina ollut turvasatamani ja paikka, jossa sain olla oma itseni, sisälsikin ehdon. Menestyksen, selvitti Lehikoinen ja jatkoi:
– Jossain vaiheessa keho sanoi itsensä irti tästä. Sen jälkeen yritin rakentaa itseni takaisin siksi urheilijaksi, joka olin ollut parhaimmillani. Oli vaikea hyväksyä ajatusta siitä, että en ehkä ole enää täysin sama urheilija kuin ennen. Nyt olen alkanut ymmärtämään, että en koskaan tule olemaankaan. Ja että se on todella hyvä asia, paljasti SE-nainen.
Lehikoinen kertoi, että tietty luopumisen hyväksyminen on tuonut hänelle eräänlaisen vapauden.
– Tämän prosessin aikana olen alkanut nähdä urheilun ja elämän vähän laajemmin. Ilo ja elämästä nauttiminen jäivät jossain vaiheessa sivuun, eikä mielestäni vain minulla. Välillä tuntuu, että vähän jopa isommin meidän urheilukulttuurissa. Vaikka olen kiitollinen siitä, kuinka pitkälle pääsin tällaisella mentaliteetilla, uskon sen samalla rajoittaneen täyttä potentiaaliani.
– Siksi elämästä nauttimisen ja kovan työn ei pitäisi koskaan olla toistensa vastakohtia. Näen jatkuvasti maailman parhaita urheilijoita, jotka tekevät äärimmäisen kovaa työtä, mutta osaavat samalla nauttia elämästä. Ehkä siinä olisi jotain, mistä meilläkin olisi urheilussa vielä opittavaa. Ainakin itse haluan kokeilla sitä. En vain urheilijana, vaan ihmisenä, vuodatti Lehikoinen.
