Suomen menestyneimpiin miessuunnistajiin kuuluva Miika Kirmula jäi tämän vuoden EM-kisoissa keskimatkalla viidenneksi ja pitkällä matkalla kahdeksanneksi, minkä lisäksi hän oli Suomen kuudenneksi sijoittuneen viestijoukkueen ankkuri.
Aiemmin urallaan EM- ja MM-mitaleita voittanut Kirmula on nyt laittanut tilannettaan pakettiin Instagramissa varsin värikkäin sanankääntein.
– Ilmeisesti valmistautumisen voi ryssiä täysin ilman, että itse suoritus menee täysin päin helvettiä. Viimeiset kaksi kuukautta ovat olleet melkoista menoa. Loukkaantumisia, loputtomasti korvaavaa harjoittelua ja kahden kuukauden ajan juoksua noin 20 kilometriä viikossa. Ei aivan oppikirjaesimerkki valmistautumisesta EM-kisoihin.
Jossain vaiheessa suurin haaste ei enää ollut kuntoon pääseminen, vaan se, että saisin itseni lähtöviivalle mahdollisimman hyvässä kunnossa. Erityiskiitos Katjalle siitä, että sait jotenkin pidettyä minut kasassa kaiken tämän keskellä.
– Kovaa juokseminen kahden loukkaantumisten ja rikkonaisen harjoittelun täyttämän kuukauden jälkeen on yksi asia. Kovaa suunnistaminen samalla, kun osa aivoista miettii jatkuvasti, kestääkö jalka, on aivan eri peli. Mutta jotenkin, kun lopulta tuli aika kilpailla, olin edelleen kilpailukykyinen.
Kirmula ei lähtenyt kaunistelemaan EM-kisojen arviossaan. Hän myönsi tulosten olleen pettymys.
– Keskimatkalla viides ja pitkällä matkalla kahdeksas. Tarpeeksi lähellä mitaleita, jotta homma pysyi jännittävänä – ja tarpeeksi lähellä, jotta se sattuu. Etenkin keskimatkan tulosta on vaikea niellä. Olen ylpeä siitä, että pystyin taistelemaan mitaleista tällaisen valmistautumisen jälkeen, mutta samalla tiedän, että tarjolla olisi ollut enemmänkin. Ilmeisesti samaan kilpailuun voi olla yhtä aikaa aika tyytyväinen ja aika helvetin pettynyt.
– En aio teeskennellä, etteivätkö mitalit merkitsisi. Iso osa siitä, miksi teen kaiken tämän työn, on halu nähdä, kuinka hyvä voin olla, ja taistella paikasta parhaiden joukossa. Siksi ilman mitalia jääminen sattuu. Mutta se ei myöskään ole ainoa syy, miksi teen tätä.
– Viimeisten kahden kuukauden jälkeen jo se, että olin paikalla, pystyin kilpailemaan ja oikeasti nauttimaan taas kamppailusta, merkitsi aika paljon. Joskus kannattaa myös muistaa, kuinka onnekkaita olemme, että ylipäätään saamme tehdä tätä. Nämä kaksi kuukautta olivat aika hyvä muistutus siitä, että vaikka suunnitelma menisi täysin päin helvettiä, itse ei tarvitse mennä sen mukana. Tee se, minkä pystyt. Pysy pelissä mukana. Ja kun lopulta tulee aika kilpailla, unohda kaikki se, mitä et pystynyt tekemään, ja anna vain helvetti soikoon mennä.
– Ilmeisesti tankissa oli sittenkin vielä aika paljon jäljellä. Ei se kausi, jonka halusin. Ei todellakaan se valmistautuminen, jonka halusin. Mutta olen pirun kiitollinen siitä, että sain kaikesta huolimatta olla mukana taistelemassa.
